Surun kiharat

Tämä blogi syntyi aiemmin,
mutta sai nimensä tänään
enkä ole kertonut
vielä
kenellekään
ainakaan nimestä
tai siitä,
mistä blogin voisi löytää.



Ehkä tällainen on surukin?
Se on olemassa
ja siitä pitäisi kertoa
mutta silti olla
rauhassa ja hiljaa,
suojassa.




Surukihara
vai surun kihara,
surunkiharat
vai surukiharoita?
Kuulostaa ihan japanilta ja melkein naurattaa.
Mutta vaikka miten päin pyöritän,
suru on silti sama.



* * *

Viisitoista vuotta sitten
tänään
oli laskettu päivä
rakkaalle vauvalleni.
Mutta ei hän syntynyt tänään
eikä vielä huomennakaan...

Syntyipä kuitenkin.
Ja varttui.
Vauvasta taaperoksi, taaperosta leikki-ikään,
leikkien koululaiseksi,
pieneksi, isommaksi.

Kasvun ihmettä.

* * *

Ehdit jo teini-ikään.

Ja kun olin huolissani,
sanoit:
äiti murrosikä on keksitty!

Ja niin olikin,
sitä minäkin.
Mutta aina on se mutta.

Ja tämä mutta tiesi,
että jotain outoa tihkui lävitsesi,
kun halasin.
Et ollut siinä,
mutta en ymmärtänyt
mitä se tarkoittaa.

Miten julma mutta.
Ja mitä ihmettä?

Sitten olit poissa.

Ja kuitenkin
lähempänä kuin aikoihin.

Piti päästää irti, että voisit kasvaa.
Päästin irti, hellästi.
Astuit kuolemaan.


* * *

Kevätpäivän tasaus.


Koska on surupäivän tasaus?
Onko se tänään?
Voiko sellaista ollakaan?

Kuka leikkaisi surun kiharat pois?
Vai annanko niiden
kasvaa vaan?
Kuinka pitkä köysi siitäkin tulisi?
Kampaaja jo soitti.
En vastannut.

Onneksi on lettinauhat,
mustat,
surunauhat.



Leikkasin ne itse sopiviksi.