Hilmattomuus

 


Voi Hilma rakas.
Olen niin väsynyt siihen,
että olet yhä pois.

Taas neljästoista päivä.
Kello oli 14.08 kun avasin koneen.
Hilmattomuus korostuu tällaisina päivinä.

Pääsin aamulla käymään paikassa,
jossa kävimme uimassa kaksi viikkoa ennen kuin.
Hymylit silloin meille.
Olit varmaan suunnitellut tuon hymyn jo etukäteen.
(Yksi kesän harvoista uimareissuista, johon pystyit vielä yhdessä.)
Laiturin tikkaat oli rikki.

Oli lämmintä,
hellekesän jatkumo.

Annoit tämän muiston meille.

Kiitos siitä.

Tänään
samassa paikassa
mahtavat kalliot matkanvarrella 

itkivät jääpuikkoja ja turkoosiksi jäätynyttä vettä.

Kalliot täynnä
ristin muotoisia halkeamia.
Vähän sammalta joukossa.
Ruskean ja harmaan kaikki eri sävyt.

Puiden oksat täynnä menneen talven lumia,
kyyneleet kuin pyykit narulla.

Kuulin pitkästä aikaa hiljaisuuden.
Ja monia lintuja.

Eilen näin seitsemän joutsenta,
kevään ensimmäiset.
Yöllä kuulin,
kuinka kaksi joutsenta lensi talomme yli
pimeässä.
Yli hiljaisuuden.

Kevät tulee,
vaikka lunta ja räntää vihmoo vaakasuoraan.
Vaikka olisi pimeää.

Tikkaat kiinni lammessa
odottavat kesän tuloa.

Mitä voin itse odottaa?

Mitä vielä toivoa?
Usko?
Rakkaus?