Huone nr.14

 








Ja sitten jouduin sairalaan,
sille samalle osastolle jolla köllöttelimme
pian syntymäsi jälkeen.
Seinien takaa kuului välillä
vauvojen itkua.
Enimmäkseen oli hiljaista.

Olit taas läsnä ja poissa,
yhtä aikaa.
Yhtä aikaa mennessä,
tulevassa
ja tässä hetkessä.

Huoneeni numero oli 14.
Ja minusta poistettu möykky oli tasan 14cm kokoinen.
Mitä sinä, 14-vuotiaana
14.päivänä mennyt ajattelet tästä asiasta?
14 vuotta 4kk ja 14 päivää saimme pitää sinua täällä.
Mistä näitä numeroita sikiää?

Huoneen ikkuna ei ollut oikea ikkuna,
vaan pieni luukku täynnä tekovaloa, joka ei sammunut koskaan.
Minulla ei ollut aurinkolaseja mukana,
ei silmälappuja,
eikä edes sellaista pipoa, jonka olisi voinut vetää armollisesti silmille.

Tuo valo oli kuin siitä unestani,
josta viimeksi kirjoitin.
Kun sumeasti lääkepöhnän läpi katsoi 
tuo ikkunantapainen
oli kuin se kultainen käärö,
jonka sain pelastettua.
Ja joka pelasti minut.
     Unessa halasimme hartaasti ja pitkään
     ja saimme lohdutettua toisiamme.

Ihan kuin en olisi ollut yksin.

Suru saavutti minut sairaalassa.
Eikä surun vastakohta ei ole suruttomuus,
vaan se,
ettei olisi koskaan rakastanut.

Näin mahdoton sulamaton aamupala annettiin leikkauspotilaalle.
Mutta toimikoon tämä ylösnousemuksen ja uusien alkujen symbolina.
Parempaa kohti?