Voi hyvänen aika, minkä äärellä taas. Kevät on kauneimmillaan, mutta olen ollut kiinni kuolemassa.
Oli kalpea aavistus animaatio-operaation olemuksesta ennen siihen ryhtymistä. Sitä en tiennyt, että tulisi kipupahenema, flunssa, toinen ja kolmas kipupahenema. Mutta niistäkin selvittiin.
Eka osa animaatiota on nyt kuvattu. Pahinta ei ollut se, että aloittaminen ja kaikki mahdollinen viivästyi. Pahinta oli, kun lähestyttiin väistämättä hetkeä, jolloin Sinua symboloiva hahmo tulee kuolemaan. Tai no, väistelin kyllä. Laitoin hahmon kamppailemaan, taistelemaan, yrittämään loppuun asti. Kunnes voimia ei enää ollut, eikä pakotietä ahdingosta. Tai niin hahmo luuli.
En tiennyt tarkalleen miten kuoleminen tapahtuu, tiesin vaan että niin tulee käymään. Ihan kuin olisin ollut Jumala, joka saa määrätä hahmojen kohtalosta, jolla on kaikki langat käsissään. Paitsi ettei ollut. Tapahtui paljon sellaista, jota ei voinut suunnitella saati harjoitella etukäteen. Hahmot ja juoni lähtivät elämään omaa elämäänsä...
En tiennyt mm.sitä, että matkan varrella kohonneesta vankilasta ja painoista kehkeytyy ristiriitainen hirviö, joka vuoroin uhittelee ja vuoroin hellii. Se vain tapahtui.
Lopulta piti laskea Sinua symboloivasta hahmosta irti. Antaa mennä. Kohtauksesta tuli kauhea, aivan kuin olisi pää katkennut. Onneksi näin ei oikeasti tapahtunut. Mutta elämän langat katkesivat sekä faktassa että fiktiossa. Kuolema yhdistää.
Vaikka miten leikin Jumalaa, en pystynyt estämään kuolemista, vaikka vaihtoehtoisiakin suunnitelmia olisi ollut.
Ja niin vaan kävi, että omasta näyttelijäboksista huolimatta päänäyttelijä tipahti taas lattialle juuri kuvausten päätteeksi. Nyt lohkeamia on sekä etu- että takapuolella.
Uusi lohkeama on aiempaa suurempi, sitä pysty peittämään. Ihan kuin joku olisi käsikirjoittanut tämän. Se en ollut minä.
Mietin, että jospa Sinunkin tipahdus, kuolemasi oli vahinko. Mitä suurin sellainen.
Jos tuolla jossain on joku Jumala, se tekee paljon virheitä. Vahinkoja tapahtuu. Laiminlyöntejä. Ei ole niin kaikkivaltias kuin meille on opetettu.
Niin. Pienen hauraan rantakiven tipahtaminen kovaan kivilattiaan oli silkka vahinko.
Haluan ajatella, että niin oli kuolemisesikin. Se oli mitä kamalin virhe, vääryys ja vahinko.
Olen ollut oletetulle Jumalalle todella vihainen, miksi sallii tällaiset (ja niin paljon muutakin). Mutta ajatus siitä, että hän, "Jumala", onkin heikko ja ristiriitainen, että vahinkoja todellakin tapahtuu, on jotenkin inhimillinen.
Kärsimyksen inhimillistämistä siis. Konkretisointia.
Joko opin jotain?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti