Rakas lapseni,
äiti täällä, kuuletko ?
Taas meni Joulu ilman Sinua, jo toista kertaa. Huomasitko miten urheita yritimme olla? Ja ehkä välillä siinä onnistuimmekin. Emme Sinua kuitenkaan unohtaneet, vaikka joku osa tuskasta edes hetkeksi olisikin väistymässä.
En halunnut käydä joulun pyhinä haudallasi, en oikein osaa sanoa miksi. Ehkä siksi että käyn siellä niin usein muuten. Ehkä halusin vähän lomaa surustani. Ehkä sitä sainkin.
Sinulle oli tuotu kynttilöitä. Sinua muistetaan, kaivataan. Ukki laittoi pikkuserkkusi ja siskosi valitsemat ruusut haudallesi. Ja sait oman hyasintin. Niistä tuli Ranskan lipun värit, huomasitko, sinä ranskantaitaja?
Sitten vaihtui vuosi, ja tuli uusi vuosikymmen. Yksi vuosi sinne tänne, mutta kymmenen vuotta on jo iso asia ihmiselämässä.
En halua että jäät viime vuosikymmenille, vain niille kahdelle joiden aikana elit. Otan Sinut mukaan tähän päivään. Kirjoitan sinut takaisin elämäämme, tälle uudelle vuodelle ja vuosikymmenelle myös.
En halua ajatella että olisit kuollut. Et ole minulle kuollut. Olet vain eri tavalla elävä kuin ennen. Tarinasi jatkuu 2020 ja tästä eteenpäinkin.
Kuljet mukanani joka hetki, riippumatta siitä näkyykö se päälle päin vai ei. Sen uskominen rauhoittaa, että olet tallessa nyt. Ehkä jossain paremmassa paikassa odottamassa meitä muita?
En osannut vieläkään nauttia ilotulituksista. Kuten en viime vuonnakaan. Tein omat surutulitukset eli poltin tähtisadetikkuja Sinun haudallasi. Ja siellä missä olit vielä elävä. Tähtisadetikkujuen kipunointi sekoittui rakettien paukkeeseen. Suru sekoittuu toisten iloon. Mutta iloa on olemassa, tiedän.
Suru ja ilo eivät ole toistensa vastakohtia eivätkä poissulje toisiaan, onneksi. Surun vastakohta olisi se, ettei ole koskaan rakastanut. Ja minä olen. Saan kaivata sinua.
Muistan tähdet silmissäsi, niinäkin päivinä kun et itse niitä enää nähnyt. Nyt olet tähti sydämessäni, joka päivä.
Hyvää uutta vuotta, rakas enkelilapseni!
Rakastan sinua, aina.
t.äiti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti